Laura oli jo kauan toivonut omaa koiraa, käynyt agilityssä lainakoirilla, jopa Mirkun kanssa koettanut kisaamista (kisat päättyivät yleensä kuulutukseen: alueella briardi vapaana...).
Keväällä 2006 vihdoin viimein tuli oman koiran vuoro. Olen kiitollinen Fetan kasvattajalle, että antoi sijoitusnartun 14-vuotiaalle tytölle.
Aloimme heti Fetan saavuttua tehdä töitä, että se leimautuu täysin Lauraan. En montaakaan kertaa antanut sille esim. ruokaa ensimmäsen elinvuoden aikana. Ja tiivis pari heistä tulikin. Minne vaan Laura lähti, niin mukaan pääsi touhukas juustopallero.
Fetan kanssa Laura pääsi tutustumaan myös moniin eri harrastuksiin. Hieman jälkeä, pekoakin kokeilivat, viesti olisi ollut se ykkösjuttu, mutta, mutta ... sitä olisi pitänyt harrastaa metsässä :D Laura ei tosiaan ole mikään maastossa liikuskelija ja sellainen koira kuin emäntäkin. Otin joskus Fetan mukaan sienimetsään, niin siellä se istua nökötti polulla ja piti sitä harmistunutta märinäänsä, muurahaisia ja kaikkea inhottavaa :D
Laura ja Feta aloittivat tokoilun ja se oli laji, joka sopi kyllä molemmille. Feta oli sellainen reilu puurtaja, ei mikään tykki missään, mutta takuuvarma suorittaja. Olin niin ylpeä tyttöparista, TK1 koularista ja avon ykkösestäkin. Agilitynkin ehtivät aloittaa, mutta se piti lopettaa, koska Feta alkoi oirehtia takajalkaansa.
Mutta ennen kaikkea Feta oli tärkeä perheenjäsen, joka osallistui kaikkeen mahdolliseen touhuun. Tomin ehdoton suosikkikoira, Feta aidossa ahneudessaan oli takuuvarmasti aina isukin kainalossa iltanapostelun aikaan.
Lisäksi Fetalla oli supertärkeä tehtävä, jossa se onnistui täydellisesti, ainakin äitinä ajattelen näin. Lauran touhutessa Fetskun kanssa, murrosiän myrskyt jäivät lähes kokematta. Lauran lähtiessä kaupungille kavereiden kanssa, riitti kysymys "että jääkö Feta sitten tänne vaan meidän kanssa", niin Feta pääsi aina Lauran mukaan. Ja taas äitee tiesi, että korkit pysyvät kiinni, kun on Feta huollettavana ;) Lauran muuttaessa omaan kotiin Fetan kanssa, tiesin varmasti, ettei tytär rieku öitä läpeensä kaupungilla, kun Feta odottaa kotona. Alueella, jonne Laura muutti, on muutama "lähibaari" jja varmaa oli myös se, että turvallista Lauran oli liikkua Fetan kanssa, liian lähelle Feta ei vierasta sakkia päästäisi. Oli eräs pubiruusu huudellutkin heidän peräänsä, että leuhka karvakasa. Ja sellainen Feta todella oli. Jos se ei tuntenut tai välittänyt jostain ihmisestä, niin sitä ei ollut sille olemassa.
Yhdessä tokokokeessakin tuomari oli kiitellyt luoksepäästävyyttä testatessaan, että kiitos, kun sain koskea teidän arvoonne :)
Feta ja Mirkku olivat ylimmät ystävykset. Vaikka Mirkku kohteli Fetaa kuin vierasta sikaa, niin aina vaan Feta jaksoi haastaa Mirkun leikkiin. Laura sanoikin usein Mirkulle, että odotas vaan kun olet vanha, niin sitten Feta näyttää sinulle :( Ei tullut sitä päivää
Nyt Fetan loppuaikoina, tytöt voisivat vain huilailla lähekkäin pitkiä aikoija <3
Fetan myötä saimme myös uusia ystäviä, tärkeimpinä Jäntin ja Haakin perheet. Yhdessä on tehty mukavia matkoja Viron puolelle näyttelyihin.
Tässä nuoret naiset koiriensa kanssa:
Ja myös hieman varttuneempi kalusto ;)
Tiinalle ja Sarille myös suuret kiitokset tuesta ja myötöelämisestä koko Fetan sairauden aikana.
Käsitän täysin, ettei kasvattajalle enää kuulu aikuisen koiran päivittäiset kuulumiset ja myös sen, etteivät tällaiset sairaudet ole missään nimessä kasvattajan syy, mutta suuri yllätys ja pettymys minulle oli se, ettei hän ole millään tavalla ottanyt yhteyttä kertaakaan Lauraan. Minä soitin hänelle viime syksynä, kun eläinlääkärin pyynnöstä diagnoosin selvittelemiseksi kyselin Fetan sukulaiskoirista ja Laura soitti nyt tehtyään päätöksen Fetan lopettamisesta.
Fetan sairaudessa on ollut hyviä ja huonoja jaksoja. Pääsiäisen jälkeen näytti taas niin hyvältä, Feta oli saanut painoa lisää ja vaikutti hieman pirteämmältä. Väsynythän Feta pääasiassa oli, hetken jaksoi riekkua ja maittoi jo taas uni. Ja välillä se oli "poissaoleva", siihen ei saanut kontaktia millään ja yhtäkkiä se havahtui ja oli itsekin hieman ihmeissään.
Lauralle tuli ystävä kotiin katsomaan jääkiekkoa, Feta tervehti tuttua tapansa mukaan lelulla vehdaten. Kävi maate lattialle ja nukkui. Aivan varottamatta se oli noussut ja käynyt tämän ystävän päälle. Laura oli saanut kiinni Fetasta, mutta ilmeisesti kulmahampaasta tuli kuitenkin pieni vekki ystävän otsaan. Feta oli ollut heti tämän jälkeen hyvin hämmentynyt reppana itsekin. Feta oli ollut todennäköisesti ns. kipushokissa.
Tämän jälkeen oli pakko tehdä päätös. Joko koiraa pidetään jatkuvasti kipulääkkeellä tai sittten päästetään ikiuneen. Fetan kokoinen koira saa niin halutessaan todella pahaa jälkeä aikaiseksi. Ja Feta kärsi itse selvästi näistä tilanteista.
Laura varasti ajan viikon päähän ja tämän viimeisen viikon saimme hemmotella ja hellitellä Fetskua. Eihän se reppana sitä itse varmaan osannut arvostaa, mutta meille ihmisille se oli tärkeää.
Viimeisen kerran yhdessä tutulla rantalenkillä.
Meillä on iso ikävä Fetaa.
